Sisältö:
| Alue | Lappeenrannan kaupungin alue |
| Tarkoitus | Esihistoriallisten muinaisjäännösten perusinventointi. Muinaisjäännösten saaminen suojelun piiriin, jotta ne eivät tutkimatta tuhoutuisi. Kerätä kattavasti informaatiota alueen esihistoriasta. Yleiskuvan saaminen alueen esihistoriasta jatkotutkimuksia ja tarkempia osa-alueinventointeja varten. |
| Tavoite | Mahdollisimman monen uuden muinaisjäännösten paikantaminen alueen eri osista. Pääpaino ehjien ja suojeluarvoa omaavien aiemmin tuntemattomien kohteiden paikantamisessa. |
| Työaika | Kenttätyöaika: 18.8. - 25.9. aikana 22 työpv, 195 tuntia matkoineen. |
| Kustantaja | Etelä_Karjalan Museo, Lappeenrannan kaupunki |
| Tekijä | Mikroliitti Oy, Timo Jussila |
| Tulokset | 18 uutta suojelukohdetta, kaikki kivi- vanhemman metallikauden
asuinpaikkoja, joista 1 suureksi osaksi tuhoutunut ja loput täysin tai lähes täysin ehjiä. Alueellinen jakauma: Saimaalta 3 kohdetta. Muinaisella "väliväylällä" ml. Saimaan pohjukka Rutolassa (Rutola-Jängynjärvi-Kivijärvi), Rutolasta 3 kohdetta, Jängynjärveltä 5, yht.8 kohdetta, Salpausselän eteläpuolen vesireittien varrelta 7 kohdetta. Uudet kohteet nro 19 - 36. |
| Löydöt: | KM 31243 - 31265, saviastian paloja, kvartsi-iskoksia ja -esineitä, pii-iskoksia, kiviesineen kappale, palanutta luuta. |
| Valokuvat | mustavalkonegatiivit EKM K 1098 : 1-29, diat EKM 2427: 1-11 |
Lappeenrannan kaupungin muinaisjäännösten inventointi toteutettiin Etelä-Karjalan Museon toimesta. Inventointi kuuluu osana hankkeeseen, jonka nimenä on "Etelä-Karjalan alueen esihistoriallisen ja historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi ja matkailullinen hyödyntäminen". Hankkeen tarkoituksena on selvittää ja saattaa ajan tasalle Etelä-Karjalan muinaisjäännöstilanne sekä järjestää valituille muinaisjäännöskohteille hoito ja opastus. Tavoitteena on myös julkaisu, jossa esitellään hankkeessa mukana olevien kuntien asutushistoriaa ja muinaisjäännöksiä. Vuonna 1998 hankkeen piirissä toteutettiin Joutsenon ja Lappeenrannan esihistoriallisten muinaisjäännösten inventointi. Tutkimuksista vastasi Mikroliitti Oy. Materiaaliapua inventointiin saatiin em. lisäksi myös Museovirastolta.
Joutsenon inventoinnin suoritti Petro Pesonen. Maastotyöt tehtiin kummassakin kunnassa suurimmaksi osaksi samaan aikaan. Allekirjoittanut oli parin päivän ajan Joutsenossa apumiehenä saaristoa tutkittaessa, jolloin käytiin myös muutamassa Lappeenrannan saaressa. Petro Pesonen oli vastaavasti yhtenä päivänä mukanani Lappeenrannan inventoinnissa.
Kahden viikon ajan oli mukanani arkeologi Aivar Kriiska Tarton yliopistosta. Kriiska on kokenut ja pätevä inventoija. Hän on ollut vuodesta 1991 lähtien lähes joka kesäna mukanani eri inventoinneissa. Erityisen suuri apu hänestä oli kulkiessani Lappeenrannan eteläosien metsissä.
Inventoitava alue on laaja. Tästä johtuen oli syytä tarkasti priorisoida tutkittavat alueet ja kohteet tavotteiden perusteella. Jo käytännön syistäkin peltoalueet jätettiin lähes kokonaan huomiotta. Pellot olivat työn aikana visusti ummessa. Kyntämättömissä pelloissa kuljeskelu ei ole tarkoituksenmukaista. Rautakauden etsiminen jäi tämän takia käytännössä kokonaan pois ohjelmasta. Jo rakennetut alueet jätettiin vähälle huomiolle. Mökkien pihamaille ei menty ilman erityistä syytä, joskin tonteilla kyllä vierailtiin luvalla ja luvatta (kun paikalla ei ollut ketään).
Tarkastettavat maastonkohdat seuloontuivat jatkuvalla kartta-analyysillä ja paikan päällä tehdyillä havainnoilla. Maaperäkarttaa hyödynnettiin (1:100000). Työn aikana kävi ilmi että Lappeenrannassa, samoin kuin muuallakin Saimaan alueella, voi muinaisjäännöksiä olla lähes "missä tahansa", mutta niitä ei suinkaan ole "joka paikassa". Tärkeimmäksi kriteeriksi asuinpaikkojen löytämiselle näyttää osoittautuvan topografia, vieläpä "pientopografia". Maaperäkartan mukaisella kallioalueella on pienialaisia hietikoita kallioiden lomassa ja päällä. Kivisessä ja louhikkoisessa moreenimaassa voi olla vähäkivisempiä tasanteita. Ja näissä paikoissa on muinaisjäännöksiä. Tämä tarkoittaa sitä, että on katsottava kartalta joten kuten "siedettäviä" maastoja, etsittävä sieltä muinainen ranta ja kuljettava sitä pitkin koekuoppia sopiville paikoille tehden. Muinaisrantojen tuntumassa olevia hiekkakankaita on Lappeenrannassa vähän ja usein ne ovat rakennettuja tai poiskaivettuja. Useimmat aiemmin tunnetut kohteet sijaitsevat alueen harvoilla laajemmilla hiekka-alueilla. "Rusinoita" ei ollut enää poimittavaksi, vaan täytyi tyytyä hankalampien (mutta mielenkiintoisten) maastojen koluamiseen ja niiden suppea-alaisiin muinaisjäännöksiin.
Saimaan alueella ja väliväylällä kuljin moottorilla varustetulla kumiveneellä rantoja pitkin maastoa tarkasti tähyillen. Jos maasto vaikutti sopivalta ajoin maihin ja kävelin muutamia kymmeniä tai satoja metrejä (tilanteen mukaan) aina tarvittaessa koekuoppia tehden. Koekuopitusvoima ja määrä on ratkaiseva tekijä. Salpausselän eteläpuolisilla alueilla kuljettiin yksinomaan autolla valitulle alueelle, jossa sitten käveltiin koekuoppia tehden niin kauan kunnes tuli selväksi että "paikalta ei mitään ole löydettävissä" (surkeaa maastoa) tai "löydettiin mitä löydettävissä on" tai kunnes ilta tuli vastaan.
Saimaan ja väliväylän alueen erityispiirteenä inventoinnin kannalta on runsas kesämökkien ja muun rantarakentamisen määrä. Tämä rajoitti huomattavaasti työtä. On alueita joissa ei rantaan pääse ja jotka silti ovat (olleet) mainiota esihistoriallista asuinpaikkamaastoa. Tehtävän asettelun kannalta katsoin, että aikaa ei ole tuhlattavaksi jo tuhottujen tai pahasti kajottujen muinaisjäännösten paikantamiseen ehjien muinaisjäännösten löytymisen kustannuksella. Alueen laajudesta ja siihen nähden resurssien suhteellisen vähäisestä määrästä johtuen oli jatkuvasti tehtävä ankaria valintoja siinä mitä tutkii ja minkä jättää tutkimatta. Työn tarkoitus ja tavoite oli syytä pitää kirkkaana mielessä: mahdollisimman paljon informaatiota suojelun piiriin. Tästä johtuen myöskään kaikkiin vanhoihin jo tunnettuhin muinaisjäännöksiin ei kiinnitetty huomiota, varsinkaan jos oli tiedossa, että joku (lähinnä J. Luoto) oli paikalla hiljattain käynyt. Useimmat vanhat kohteet kyllä tarkastettiin, mutta aikaa niillä ei vietetty.
Inventoinnin kannalta Lapeenrannan alue jakaantuu kolmeen osaan. Saimaan alueeseen, väliväylään (Rutola-Kivijärvi) ja Salpausselän eteläpuoleisiin vesireitteihin.
Kaikki ennestään tunnetut esihistorialliset asuinpaikat sijaitsivat Saimaan äärellä (12 kpl) paitsi Saksanniemen asuinpaikka joka on väliväylän varrella. Kaksi ennestään tunnettua asuinpaikkaa on aivan väliväylän suussa Munterossa ja Rutolan Hietarannassa. Rutolan alue tulikin varsin perusteellisesti tutkittua. Saimaan saaret kiertelin n. 70 % :sesti, mutta moniin saariin jäi maihin nousematta ja ne jäivät silmämääräisen tarkastelun varaan. Salpalinja lienee monin paikoin tuhonnut potentiaalisia muinaisjäännösalueita. Usein veneestä havaittu mainio "lapinraunio" osoittautuikin louhintajätekasaksi. Oikeita lapinraunioita ei löytynyt yhtään, vaikka niille sopivaa maastoa on Saimaan rannoilla yllin kyllin ja niitä myös tarkasti katsottiin.
Väliväylä katsottiin jokseenkin perusteellisesti (paitsi Lemin puoleiset rannat). Alueen maastossa on hallitsevana piirteenä rapakivi, rapakivilohkareet ja maaperässä runsas rapakivimoro. Salpalinja on alueella tiheä. Moni hyvä paikka osoittautui yllättäen täysin kaivetuksi ja myllätyksi. Väliväylällä työtä hankaloitti Kivijärven vesistöhistorian täydellinen tutkimattomuus. Joitain viiteitä antoivat vesistön kalliomaalaukset ja jo tunnetut asuinpaikat. Lappeenrannan alueelta ei Kivijärven-Jängynjärven rannoilta tunnettu aiemmin yhtään asuinpaikkaa. Salmenvuoren kalliomaalaus oli ainoa tunnettu muinaisjäännös. Nyt niitä saatiin esiin 5 kpl. Lienee todennäköistä, että runsaan rantarakentamisen ja Salpalinjan alle on jäänyt useita asuinpaikkoja.
Pyyntikulttuurin (kivi-rautakausi) asuinpaikat ovat lähes poikkeuksetta sijainneet aivan rantaviivan tuntumassa. Koko esihistorian ajan aina viime vuosisadoille asti ovat vesistöt olleet merkittäviä ja monin paikoin ainoita kulkuväyliä, joiden varrella on myös asuttu. Maan kohoamisesta johtuvan maan kallistumisen seurauksena ovat vesistöt saattaneet muuttua huomattavasti vuosituhansien aikana. Inventoinnissa on syytä perehtyä tutkimusalueen vesistöhistoriaan, jotta osaa maastossa hakeutua oikealle muinaisrannalle, mistä jotain on löydettävissä. Saimaan vesistöhistoria tunnetaan hyvin, väliväylän ei ollenkaan. Uudet löydöt Kivijärven vesistön rannoilta antavat mahdollisuuden selvittää sen vesistöhistoriaa arkeologisten menetelmien avulla. Salpausselän eteläpuolelle tunnetaan heti jääkauden jälkeiset itämeren vaiheet hyvin, mutta vesien kurouduttua merestä on jokainen yksittäinen järvi ja jokireitti elänyt omaa elämäänsä.
Salpausselän eteläpuolen vesireitit
Teoriassa on mahdollista, että Lappeenrannasta voi löytää hyvin vanhoja, varhaismesoliittisia yli 11000 v. vanhoja asuinpaikkoja Salpausselän etelärinteiltä, Baltian jääjärven rannoilta. Puolen päivän koe-etsintä osoitti, että pienen teoreettisen mahdollisuuden realisoituminen on sattuman varassa ja se vaatisi erillisen hankkeen. Yoldiameren syntymisen yhteydessä n. 11200 vuotta sitten laski Itämeren altaan vesi nopeasti n. 25-30 m ns. B III rantatasosta, joka Lappeenrannan alueella on Salpausselän etelärinteellä n. 92-96 m mpy korkeustasolla. Tämä rantataso on nyt n 60 cm/km kallistuneena. Valtakunnan rajan tuntumassa B III taso on noin 80-84 m korkeustasolla. Tämä tarkoittaa sitä, että Salpausselän eteläpuoli oli lähes avomerta, jossa mantereen eli Salpausselän läheisyydessä oli pieniä saaria ja luotoja.
Kun vesi laski nopeasti lähes 30 m n. 65-55 m korkeustasolle, paljastui kerralla laajoja maa-alueita. Meri vetäytyi "hujauksessa" Salpausselältä kilometrien päähän ja ainoastaan jokunen pitkä kapea vuononpohja ulottui Lappeenrannan alueelle, avomeren jäädessä kymmenien kilometrien päähän. Yoldia-vaiheessa vedentaso laski nopean maankohoamisen takia ripeästi ja vaiheen päättyessä n. 10500 vuotta sitten ei meri enään ulottunut Lappeenrannan alueelle (Vainikkalan Telkjärvi saattaa olla vielä varhaisen Ancylusjärven vuononpohjana). Eteläisen Lappeenrannan vesistöt ja järvet ovat siis syntyneet Yoldiamerivaiheessa 11200-10600 vuotta sitten. Jotkut pienet järvet saattavat olla yli 10000 vuotta vanhassa asussaan ja muodossa tänäkin päivänä. Todennäköisesti maan kallistuminen on kuitenkin muuttanut isompien järvien rantoja. On hyvin mahdollista, että alueelta voi löytää Yoldiameren aikaisia asuinpaikkoja ja erittäin todennäköistä on, että Ancylusjärven aikaisia 10500-8200 vuotta vanhoja asuinpaikkoja alueella on löydettävissä. Jokin nyt löydetty asuinpaikka saattaa ulottua jo tähän aikaan.
Alueen laajuudesta ja maaston hankaluudesta (matka-ajat pitkiä, vaikea ennustaa kartan perusteella hyviä paikkoja, on siis käveltävä paljon) johtuen alueen inventointi jäi pahasti kesken! Kesti lähes viikon, ennenkuin pääsin jyvälle eteläisen Lappeenrannan inventoinnin nikseistä ja asuinpaikkojen sijainnista. Sitten alkoi löytymään. Inventointi osoitti, että vesireittien varsilla, lampienkin rannalla on merkittäviä muinaisia asuinpaikkoja. Alueen "muinaisjäännöspotentiaali" tuli ilmi.
Inventoinnissa löydettiin alueelta seitsemän uutta esihistoriallista asuinpaikkaa. Uskon, että tämä on kuitenkin vasta alkua. Ylimmät (vaikeasti havaittavat) Yoldiarannat jäivät vähälle huomiolle. Järvien historia alkaa vasta sarastamaan ja vaikuttaa siltä että moni nykyinen suo on muinaista järvenrantaa ja vesireitinvartta ja että tiettyjen soiden hiekkaisilta rannoiltta on löydettävissä alueen varhaisin asutus.
Moni mielenkiintoinen järvialue jäi kokonaan katsomatta tai hyvin vähäisen vilkaisun varaan. Aluetta ei saa pitää loppuun inventoituna!
Saimaan vaiheet jääkaudesta nykypäivään.
Noin 14500 vuotta sitten ilmasto alkoi nopeasti lämmetä, ikäänkuin jääkausi olisi päättynyt. Mannerjää alkoi sulamaan ja vetäytyi Salpausselkien tasalle. Tämä lämmin ns. bölling-alleröd interstadiaali päättyi nopeaan ilmaston kylmenemiseen n. 12600 vuotta sitten. Jäätikkön sulaminen pysähtyi. Tämä kylmä kausi, nuorempi dryas, kesti n. 1200 vuotta. Tältä ajalta ovat Salpausselät peräisin. Ilmaston nopea lämpeneminen alkoi n. 11400 vuotta sitten, jolloin jäätikkö vetäytyi nopeasti Salpausselkien tasalta. Jääkausi päättyi (tältä erää) lopullisesti. Sulavan jään ja Salpausselkien väliin jäi jääjärvi joka laski lännestä vetensä muinaiseen Itämereen, tuolloiseen Baltian jääjärveen. Jääjärvi kuivui pian jäätikön ripeasti vetäytyessä. Kyläniemen eteläpuoleinen Saimaa kutistui useaksi pikkujärveksi, kun muu järviallas oli vielä Yoldia meren kuivuvina lahtina.
Saimaan vesistö kuroutui lopullisesti Itämerestä Ancylus-järvivaiheessa noin 10000 vuotta sitten. Eteläisen Saimaan alue oli jo eronnut Yoldia merestä itsenäiseksi vesistöksi noin 800 vuotta aiemmin (Savonlinnan kohdalla). Saimaan ensimmäinen lasku-uoma sijaitsi Pielavedellä, josta vedet laskivat Kiuruveden kautta nykyiseen Pielavesi-järveen, tuolloiseen muinaiseen Päijänteeseen. Sekä Saimaan että Päijänteen vedet laskivat aluksi yhteistä Pihtiputaan lasku-uomaa myöten Muinaiseen Pohjanlahteen.
Eteläisen Saimaan vedenpinta oli tässä vaiheessa nykyistä veden tasoa alempana, Lappeenrannan tienoilla alimmillaan n. 14 m nykyisen veden tason alapuolella nykyisellä n. 62 m korkeustasolla. Eteläisen Saimaan alue koostui useasta pienemmästä järvestä.
Koska Saimaan lasku-uoma sijaitsi järvialtaan nopeimman maankohoamisen alueella, alkoi heti järven kuroutumisen jälkeen altaan lasku-uoman (Kiuruvedellä) kaakkoispuolisilla alueilla veden nousu eli transgressio. Saimaan alueen maankuori kallistui luoteesta kaakkoon ja samalla tietenkin vesi pyrki olemaan vaakatasossa. Vesi tulvi kaakkoon, jossa ei ollut lasku-uomaa tasaamassa tai estämässä veden nousua.
Päijänteen ja Saimaan veden pinnat nousivat samalle tasolle noin 7100 vuotta sitten. Tuolloin järvet muodostivat yhtenäisen ns. Keski-Suomen Suurjärven, joka laski Pihtiputaan kautta Pohjanlahteen, muinaiseen Litorinamereen.
Tämä suurjärvivaihe oli lyhytaikainen. Noin 6900 vuotta sitten saavutti Päijänteen tulva huippunsa. Päijänteen nykyinen lasku-uoma etelään puhkesi Heinolanharjun läpi ja Päijänteen vesi alkoi nopeasti laskea. Päijänteen ja Saimaan välinen salmi Pielavedellä muuttui vuolaaksi koskeksi, joka erotti järvialtaat toisistaan. Tässä vaiheessa oli vesi Lappeenrannan tasolla noussut nykyiselle n. 74 m korkeustasolle. Eteläisin Saimaa oli vielä nykyistä suppeampi.
Saimaalla jatkui edelleen veden nousu, kunnes uusi lasku-uoma aukesi Ristiinan Matkuslammen kohdalta Kymijoen vesistöön noin 6800 vuotta sitten. Tämä kapea uoma ei vielä lopettanut veden nousua. Lappeenrannan Kärenlammella aukesi uoma Saimaasta Jängynjärveen ja edelleen Kymijokeen noin 6400 vuotta sitten. Tällöin Saimaan veden pinnan nousu pysähtyi Matkuslammen uoman luoteispuolisella järvialueella (Ristiina-Rantasalmi-Joensuu linjan luoteispuolella). Tässä vaiheessa Eteläisen Saimaan vedet ulottuivat nykystä korkeammalle, n. 79 m korkeustasolle.
Tulva eli vedennousu jatkui edelleen em. linjan kaakkoispuolella. Kärenlammen ahdas uoma ei kyennyt täysin nielemään Saimaan kaakkoisimman osan edelleen kiihtyvää tulvaa. Pielaveden lasku-uoma kuivui ja eteläisimmän Saimaan tulva kiihtyi. Lopulta vesi saavutti järvialtaan hitaimman maankohoamisen alueella Imatran Vuoksenniskalla Salpausselän harjan (n. 81.5 m korkeustasolla) ja puhkaisi Vuoksen lasku-uomansa 6000 vuotta sitten, tyypillisen kampakeramiikan alkuvaiheessa. Tämän jälkeen alkoi koko Saimaalla veden pinnan enemmän tai vähemmän tasainen, vähitellen hidastuva vedenlasku nykyiselle n. 76 m korkeustasolle.
Saimaan muinaisesta tulvasta johtuen ovat 6000 vuotta vanhemmat asuinpaikat jääneet veden kerrostamien sedimenttien alle tai ne ovat nykyisen vedenpinnan alapuolella. Niitä on vaikea löytää ja havaita. Siksi Eteläisen-Saimaan esihistoria alkaakin vasta Vuoksen puhkeamisesta, varhaiskampakeramiikan loppuvaiheen ja tyypillisen kampakeramiikan vaihteesta.
Kirjoittaja on kalibroinut alkuperäiset lähteissä
mainitut radiohiili-iät kalenterivuosiksi Oxcal ohjelmalla
Groningenin cal20 korjauskäyrällä (Stuiver & Pearson 1993).
BP = before present, tästä päivästä taaksepäin.
Lähteet:
Eronen Matti 1997: Ilmaston kehitys Pohjois-Euroopassa viime jääkauden loppuvaiheista nykyaikaan. Helsinki Papers in Archaeology No. 10, Varhain pohjoisessa. Maa - The Land. Yliopistopaino, Helsinki 1997.
Lappalainen Veikko 1962 : The Shore-Line Displacement on Southern Lake Saimaa. Acta Botanica Fennica 64. 1-125.
Ristaniemi Olli 1987 : Itämeren korkein ranta ja Ancylusraja sekä Muinais-Päijänne keski-Suomessa. Turun Yliopiston julkaisuja, sarja C, osa 59.
Saarnisto Matti 1970 : The Late Weichselian and Flandrian History of the Saimaa lake Complex. Commentationes Physico Mathematicae Vol 37. Societas Scientarum Fennica. 1-107.
Saarnisto Matti 1971 : The history of Finnish lakes and Lake Ladoga. Commentationes Physico Mathematicae Vol 41 No 4. Societas Scientarum Fennica. 371-388.
Jälkeenpäin, kertomusta tehtäessä, ponnahtaa aina esiin asioita ja paikkoja jotka olisi pitänyt tutkia ja tarkastaa. Saimaan alueella on vielä joitain suppeita alueita ja yksittäisiä paikkoja, jotka olisi syytä tarkastaa. Jängynjärvellä jäi katsomatta rantakaistale Salmenvuoren eteläpuolella. Suurimmat puutteet ovat kuitenkin eteläisen Lappeenrannan alueella. Näitä ovat mm. Hanhijärven itäranta. Kaislasen rannalla on vielä katsomisen arvoisia tutkimattomia maastonkohtia. Pulsan alue on katsomatta, samoin Kärkjärvi, Karhusjärvi, Haapajärvi ja Niemijärvi. Tietyt suoalueet on syytä tarkastaa. Myös jo tutkituilla muilla järvillä on tarkastamisen arvoisia maastonkohtia jäljellä.
Esitänkin että, mikäli mahdollista, alueella inventoitaisiin vielä puolentoista viikon ajan, jolloin parin päivän aikana käytäisiin läpi Saimaan ja väliväylän rästipaikat ja loppuaika vietettäisiin Salpausselän eteläpuolen maastossa. Rautakauden etsimiseen peltoalueilta olisi syytä käyttää ainakin viikko varhain keväällä tai myöhään syksyllä, kun pellot ovat (ehkä) avoimina.
Espoossa 6.12.1998