Lieksan inventoinnin etusivulle
Sisältö:
Alue Lieksan kaupungin Pielisjärven itärannat + saaret, Viekijärven ja Jauhiaisen ja Kelvän rannat. Em. järvien ranta-alueet muutaman sadan metrin etäisyydellä rannasta, poisluettuna pellot ja pihamaat. Ks. kaava-aluejakokartta.
Tarkoitus Esihistoriallisten muinaisjäännösten paikantaminen kaava-alueelta, jotta ne voidaan ottaa huomioon kaavaa laadittaessa ja maankäyttöä suunniteltaessa. Muinaisjäännösten saaminen suojelun piiriin, jotta ne eivät tutkimatta tuhoutuisi. Materiaalin kerääminen Museoviraston ja Ympäristökeskuksen lausuntoa varten.
Tavoite Mahdollisimman monen uuden muinaisjäännösten paikantaminen alueelta.
Työaika Kenttätyöaika: 10.8. - 8.9.2001 aikana 21 työpv.
Kustantaja Lieksan kaupunki
Tekijä Mikroliitti Oy, Timo Jussila
Tulokset Tutkimusalueelta
26 uutta suojelukohdetta: nro 45-70, kivikautisia asuinpaikkoja
ja neljä uutta kivikautista löytöpaikkaa (75, 77-79)
Tutkimusalueen ulkopuolelta Viekijoen alueelta 4 uutta suojelukohdetta (71-74) ja yksi löytöpaikka (76), sekä yksi suojelukohde Nurmeksen puolelta. Kaikki em. paikat kivikautisia asuin- tai löytöpaikkoja.
Kaikkiaan 31 uutta kivikautista asuinpaikkaa ja 5 löytöpaikkaa.
Koko Lieksan kaupungista tunnettiin ennen inventointia 44 kiinteää muinaisjäännöstä, joista nyt inventoiduille kaava-alueille sijoittuu 27.
Löydöt: KM 32760-32795, kvartsi-iskoksia, -ytimiä ja -esineitä.
palanutta luuta, saviastian paloja.
Kaikkiaan
viisi asumuspainannetta, paikoista nro: 47, 56, 62, 66, 67
Inventointityön toimeksiannossa tutkittavasta alueesta sovittiin Lieksan kaupungin aluearkkitehti Kimmo Hartikaisen seuraavasti:
- inventoidaan suurten järvien ranta-alueet. Jokivarret ja lampien rannat jätetään tutkimatta.
- peltoja ja laitumia ei inventoida
- piha-alueita tai jo muuten rakennettuja paikkoja ei inventoida
- rantojen suojelussa tai naturassa olevia tai muuten jo rauhoitettuja alueita ei tutkita
Tutkittavan ranta-alueen leveydeksi toimeksiantaja esitti 200 m. Tämän ohjeellisen metrimäärän noudattaminen on kuitenkin käytännössä vaikeaa. Maastossa on kuljettava topografian, maaperän ja kasvillisuuden antamien vihjeiden mukaan, sekä muiden paikallisten olosuhteiden mukaisesti. Rantarakentaminen aiheuttaa maankäyttöä myös rantavyöhykettä kauempana (tiet, hiekanotto, sähkö- ym. linjat ja kaivannot). Inventoinnissa pyrittiin tutkimaan maasto ensisijaisesti aivan rannan läheisyydessä, muutaman sadan metrin säteellä rannasta. Ranta-alueille siirryttäessä "silmät avattiin" aktiivisia havaintoja tekemään noin puolen kilometrin etäisyydellä rannasta. Joissain satunnaisissa "ilmi selvissä" tapauksissa, tienleikkauksia tai hiekkakuoppien reunoja saatettiin vilkaista kauempanakin rannasta. Sivuille vilkuilematta pyrin kulkemaan aina kun olin puolta kilometriä kauempana rannasta. Suurin löydetyn muinaisjäännöspaikan etäisyys rannasta on 700 m. Valta osa uusista paikoista on alle 300 m etäisyydellä rannasta. Voidaan siis todeta, että Pielisen, Viekijärven ja Kelvän alueet on inventoitu noin puolen kilometrin säteellä rannasta, aiemmin luetellut alueet poislukien.
Inventoinnin aikana karsiutuivat pois seuraavat ranta-alueet, joilla ei aktiivista havainnointia tehty:
- alueet jotka ovat reulusti P1 muinaisrantatason yläpuolella
- jyrkät rannat, joissa rinne ulottuu vesirajasta yhtenäisenä yli P1 rantatason
- louhikkoiset maastot ja laajat kallioalueet
- alavat, kosteat ja soiset maastot
- tiheät vesakot ja pusikot (tässä kasvuvaiheessa olevat vanhat hakkuuaulueet)
Edellämainitut maastotyypit ovat sellaisia, että niillä hyvin epätodennäköisesti sijaitsee kiinteitä muinaisjäännöksiä tai ne ovat sellaisia alueita, joissa ei voi tehdä muinaisjäännösten etsinnässä välttämättömiä havaintoja kohtuullisessa ajassa. Muinaisjäännökset eivät ole löydettävissä. Inventointi keskitettiin alueille, joilta on mahdollista kohtuukustannuksin muinaisjäännöksiä löytää. Sadan prosentin kattavuus ei muinaisjäännösinventoinnissa ole mahdollista. Maastotyön havainnoinnin kattavuus on aina harkittava ja priorisoitava tapauskohtaisesti.
Em. rajoituksin tutkittava alue supistui varsin siedettäviin mittoihin, joka voitiin hyvällä kattavuudella inventoida käytettävissä olleilla varoilla. Työtä helpotti suuresti se, että käytettävissäni oli koko inventoinnin ajan kokenut kenttätöiden tekijä ja itsenäiseen työhön kykenevä ja tottunut arkeologian opiskelija Antti Krapu. Havaintojen teon kattavuus käytettyyn aikaan nähden on verrattomasti laajempi kahden silmäparin ja lapion voimin kuin yhden. Sen arvionti, missä kuljettiin ja millä tarkkuudella ja kattavuudella mikäkin alue ja maastonkohta tutkittiin, perustui allekirjoittaneen kokemukseen. Maastoalueet luokittelin paikan päällä ja/tai kartta-analyysin avulla maaperän, topografian ja osin kasvillisuuden perusteella:
- "potentiaalisiksi" arvioimani alueet tutkittiin runsain koekuopin ja avoimet maastonkohdat (tiet, polut, leikkaukset, tuulenkaadot, auraukset) tarkoin katsomalla. Tälläisiä alueita ovat hiekkamuodostumat ja vähäkiviset hiekkamoreenialueet, joissa on loiva topografia eli alueella on tasanteita ja terasseja, ja joissa muinaisrannat on helposti paikannettavissa (eli on "hyvä topografia"). Kasvillisuus ei estä havaintojen tekoa, eli paikalla on kypsä metsä tai kohtalaisen tuore hakkuuaukea.
- "Kohtalaiset" maastot käveltiin reippasti läpi silmämääräisiä havaintoja tehden ja milloin aihetta ilmeni, tehtiin koekuoppia ja kierreltiin paikalla jonkin aikaa tarkempia havaintoja tehden. "Kohtalaisella" alueella voi olla pienialaisia "potentiaalisia" maastonkohtia. Tälläisiä alueita ovat topografialtaan sopivat melko kiviset hiekkamoreenimaastot, jossa kasvillisuus ei ole tiheikköä. Kohtalaisen kivisessäkin hiekkamoreenimaassa voi olla vähäkivisempiä maastonkohtia, joskus jopa ilmeisesti eshistoriallisen ihmisen raivaamia. Kallioalueet, joissa kallioiden välissä voi olla tasaisia hiekkaisia maaläikkiä. Hiekkamuodostumat joissa kasvillisuus on kohtalaisen tiheää jolloin maastonmuotoja on vaikea nähdä.
- "Kehnot" alueet jäivät pikaisen silmämääräisen tarkastelun ja pistokokeiden varaan. Tälläisiä alueita ovat hienoainesmoreenimaat, joissa kuitenkin topografia voi olla hyvä ja joissa voi olla pienialaisia hiekkalinssejä - rantakerrostumia. Nämä on kuitenkin vaikea havaita, pitää osua aivan kohdalle. Kiviset hiekkamoreenialueet. Melko tiheäkasvuiset metsäalueet, joissa on vaikea "lukea" maastoa. Alueet joiden topografia ei ole erityisen hyvä. "Kehnon" alueen läpikäymiseen menee paljon aikaa ja tulokset ovat yleensä hyvin laihoja.
- "Mahdottomat" alueet jätettiin vilkaisuun tai auton ikkunasta toteamiseen, milloin paikalle vaivauduttiin tai muuten jouduttiin. Tälläisiä alueita ovat kalliot (paitsi aivan rantakalliot, joilla voi olla lapinraunioita), jyrkkätopografiset alueet, savimoreenialueet ja savikot, louhikot ja ns. "romelikot" eli hyvin kiviset maastot, tiheiköt ja pusikot joissa ei voi havaintoja tehdä eikä paikantaa muinaisrantoja tai yleensäkään omaa sijaintiaan suhteessa ympäristöön.
Inventoitava alue on kaavoitustyössä jaettu kolmeen suunnitelualueeseen A, B ja C (ks. kartta kaava-aluejako). Inventoinnin maastotöissä tutkin koko alueen yhtenä kokonaisuutena, jolloin ajankäyttö eri alueilla määrätyi potentiaalisen maaston määrän mukaan. Eniten aikaa vietettiin alueella A. Suunnitelualueilla B ja C oli peltojen määrä tutkimusalueella huomattava, samoin "kehnon" ja jopa "mahdottoman" maaston määrä. Toisena syynä alueiden B ja C vähälöytöisyyteen on se, että muinaisrannat joilla esihistorialliset asuinpaikat sijaitsevat, ovat näillä alueilla korkeammalla ja siten usein etäämpänä rannasta kuin etelämpänä. Pielisen saaret jäivät suhteellisen vähälle huomiolle. Joskin sen perusteella mitä saaria katsottiin, ne eivät ole mitenkään "potentiaalisia" tai edes "kohtalaisia" inventointialueita. Yhden päivän ajan selkäsaaria kierrettiin palokunnan veneellä. Lähisaarissa kävin omalla kumiveneellä parin päivän aikana. Ainoastaan yhdestä saaresta löytyi muinaisjäännöksiä (Kokkosaari).
Johtuen alueen laajudesta suhteessa käytettävissä olleisiin voimavaroihin, työ tehtiin hyvin intensiivisesti ja tehokkaasti organisoidusti. Työn logistiikkaan kiinnitettiin erityistä huomiota. Mielestäni edellä määritetty tutkimusalue tuli hyvin kattavasti tutkittua. Saaristo voidaan katsoa vain tyydyttävän kattavasti tutkituksi. Hyvästä kattavuudesta oli osoituksena se, että parina viimeisenä päivänä tuli jo pulaa kohtalaisistakin maastoista ja jouduttiin kulkemaan kehnoissa ja mahdottomissakin maastoissa.
Omalla ajallani kävin eräänä iltana vilkaisemassa Viekijoen kangasmaastoja lentokentän tuntumassa, tutkimusalueen ulkopuolella. Tuloksena, auton ikkunasta havaittuna, oli neljä uutta kivikautista asuinpaikka.
Pielisjärven runsaan rannansiirtymisen takia, on potentiaalista muinaisjäännösmaastoa Lieksassa yllin kyllin hyvinkin kaukana nykyrannasta. Muinais-Pielisen rantaa on vielä suurimmilta osin tutkimattomana jäljellä. Tämän inventoinnin aikana tutkittiin vain pieni osa niistä Lieksan alueista, joista muinaisjäännöksiä voi suurella todennäköisyyydellä löytää. Erityisesti Viekin pohjoispuoleinen kangasalue on arkeologin kannalta "avaamaton aarrearkku", jonka "aarteet" ovat vaarassa turmeltua hiekanoton ja metsänaurauksen takia. Jamalin, Viensuun ja Kylänlahden alueella muinaisjäännöksille otolliset hiekkamuodostumat ja Pielisen muinaisrannat sijaitsevat sisämaassa, tämän inventoinnin ulkopuolella. Sama tilanne on Vuonisjärven alueen jokilaaksoissa. Nyt kuljin näiden arkeologin näkökulmasta mehevien alueiden läpi sivuille vilkuilematta, jalka tahdonvoimalla pakotettuna kaasupolkimelle ja tiukasti "autonpenkkiin sidottuna". Muutoin olisi ollut vaarana Lieksaan metsittyminen loppuvuodeksi ja varsinaisen työn kesken jääminen. Lieksasta on vielä helposti löydettävissä kymmeniä paikantamattomia muinaisjäännöksiä.
Lieksan alueella on suoritettu muinaisjäännösten inventointi v. 1971 Maarit Lönnbergin tekemänä. Tuolloin Lönnberg paikansi - mahdollisuuksien mukaan - Lieksasta löydettyjen muinaisesineiden löytöpaikat. Inventoinnissa löytyi 17 kivi-pronssikautista asuinpaikkaa. Vuosina 1991-1993 suoritti Museovirasto arkeologi Kaarlo Katiskosken johdolla tutkimuksia Lieksassa. Tuolloin kaivettiin Vuonislahden Haasiinniemessä (paikka nro 26) ja Jokelassa (15), Lieksan Pokronlammella (24) ja Honkalassa (11). Tutkimusten aikana Katiskoski paikansi 7 uutta muinaisjäännöstä. Arkeologit Hannu Poutiainen ja Martti Koponen tutkivat myös Lieksan aluetta inventoidessaan Pohjois-Karjalan myöhäisrautakautisia paikkoja v. 1992. Tuolloin he löysivät kolme uutta kivikautista asuinpaikkaa Viensuusta (32-34). Lieksassa ovat käyneet maastossa tarkastusmatkoilla muunmoassa arkeologit Aarne Äyräpää (1929, paikka 135), Tuomas Björkman (1959-1964 paikat 8,17,23), Ville Luho (1958, 1967, paikka 17) ja Matti Huurre (1983).
Pielisen ranta-aluiden todennäköisin ja helpoiten löydettävissä oleva muinaisjäännöstyyppi on pyyntikulttuurin asuinpaikka. Nämä kivikaudelta rautakaudelle ajoittuvat asuinpaikat ovat sijainneet lähes aina aivan rantaviivan tuntumassa. Ne voidaan löytää kun tiedetään vesistön rannansiirtymishistoria, jolloin muinaisrannat voidaan maastosta paikantaa. Pielisen vesistöhistoriaa - tosin vain Pielisen syntyä ja varhaisvaiheita - ovat tutkineet geologit Hannu Hyvärinen (1966) ja Arto Miettinen (1996). Arkeologi Kaarlo Katiskoski on pohtinut myös Pielisen myöhempiä vaiheita (1998).
Viimeinen Veiksel-jäätiköityminen päättyi noin 9600 eKr. Tuolloin jään reuna oli toisella Salpausselällä Pielisen altaan kaakkoispäässä.
Arto Miettinen (op.cit. s. 18) lausuu yhteenvetona Pielisen varhaisvaiheista seuraavasti:
"Pielinen
kuroutui Yoldiamerestä jääjärveksi noin 9800 vuotta sitten (9250 eKr) ja
sen lasku-uomana toimi aluksi Uimaharju. Koposenvaaran uoma avautui noin 100
vuotta myöhemmin (9150 eKr), jolloin vedenpinta laski Pielisen altaassa
noin kuusi metriä ja Uimaharjun kynnys jäi kuiville. Jääjärvi oli laajimmillaan
noin 9600 vuotta sitten (9000 eKr.),
jolloin jään reuna sijaitsi Nurmeksen seudulla. Järven kaakkoispäässä
vedenpinta nousi transgression seurauksena Uimaharjun kynnyksen yli noin 9000 (8250
eKr.) vuotta sitten (ns. P2 järvivaihe). Molemmat uomat olivat
samanaikaisesti toiminnassa, joskin Koposenvaaran toiminta heikkeni vähitellen
(Miettinen 1994). Jään reunan peräännyttyä luoteisen Kalliojärven vedenjakajan
ylitse avautui yhteys Sotkamon jääjärveen. Pielisen-Sotkamon
yhteistäjääjärvivaihetta kesti noin 300 vuotta, kunnes jääjärvi purkautui
Kattilamäen kynnyksen paljastuttua noin 9 200-9 300 vuotta sitten (8600-8500
eKr.) (Kemiläinen 1982,1986; Miettinen 1994). Tällöin Pielinen kuroutui
lopullisesti itsenäiseksi järveksi (ns. P1 järvivaihe) ja sen
lasku-uomaksi tuli Maanselän Kalliojärvi, joka oli toiminnassa noin 500 vuotta
Uimaharjun puhkeamiseen saakka (Hyvärinen 1966). Tämän jälkeen Pielisen
altaassa on vallinnut nykypäivän saakka jatkuva regressio, ja varsinkin järven
luoteispäässä on suuria maa-alueita paljastunut veden alta. Nämä savipohjaiset
alueet on suurelta osin otettu viljelyskäyttöön"
Kursivoidut
tekstinkohdat ovat allekirjoittaneen lisäämiä.
Miettisen
tekstiin lisäämäni kursivoidut eKr. vuodet ovat allekirjoittaneen radiohiilivuosista
INTCAL98 -käyrällä kalibroimia kalenterivuosia. Koska radiohiiilivuodet eivät
ole tasamittaisia, ovat radiohiilikronologiset tapahtumat eri mittaisia kuin
vastaavan tapahtuman kesto kalenterivuosina.
Ihmistoiminnan merkkejä voidaan nykytietämyksen mukaan etsiä muinaisrannoilta jotka ajoittuvat noin 8700 eKr. nuoremmiksi. Tuon ikäinen on Suomen vanhin jotenkuten luotettavasti ajoitettu asuinpaikka, joka sijaitsee Lahden Ristolassa. Pohjois-Savon ja Keski-Suomen vanhimmat asuinpaikat on Itämeren-Saimaan rannansiirtymiskronologian perusteella ajoitettu aikavälille 8200-8500 eKr. Pielisen alueelta voi siis löytyä varhaisimman asutuksen merkkejä Maanselän Kalliojärven lasku-uoman syntymisen aikaiselta P1 rantatasolta (n. 8500 eKr.). Tuon rannan syntymisen jälkeen veden pinta kuitenkin nousi Pielisessä joten P1 ranta on jäänyt nousevan veden kerrostamien sedimenttien alle. Veden nousu päättyi ja kääntyi laskuun P2 vaiheessa. Tämä n. 8250 eKr. ajoittuva rantavaihe on ilmeisesti vanhin realistinen muinaisrantataso, jolta asuinpaikkoja voi jo varmuudella löytää. On kuitenkin ehkä mahdollista, että asutusta voisi olla löydettävissä jo J3 -rantavaiheesta (n. 8700 eKr.) alkaen. Siihen viittaavat eräät tuoreet löydöt Joutsenon Kuurmanpohjasta, jotka alustavasti - joskin epävarmasti - on ajoitettu n. 9000 eKr.
Pielisen myöhemmät vaiheet ovat arvailun varassa. Niitä on pohtinut ja eräin osin valottanut Kaarlo Katiskoski (1998). Sivulla 10 olen hahmotellut Miettisen ja Katiskosken aineiston, sekä Matti Saarniston (1970) Saimaan tutkimusten aineiston tulkitsemisen perusteella Pielisen rannansiirtymiskronologiaa etäisyysdiagrammin muodossa (ks. Jussila 2000). Siinä Pielisen allasta katsotaan maankohoamisisobaasien suunnasta, lounaasta. Muinaiset rantatasot ovat nykyään kallistuneina tasoina, johtuen maankohoamisen eroista altaan pohjois- ja eteläpäissä. Maa kohoaa luoteessa nopeammin kuin kaakossa. Nykyinen ranta on diagrammissa vaakatasossa, se ei ole vielä kerennyt kallistumaan. Olen siirtänyt Saimaalla paikannetujen ja ajoitettujen rantatasojen (Jussila 1999) kallistumat sellaisenaan Pieliselle kynnyksen ollessa Uimaharjulla. Tuloksena saatu rannansiirtymiskronologian hahmotelma sopisi kohtuullisen hyvin tulkintaani Katiskosken ja Miettisen aineistosta, joskin erojakin on. Nyt esittämäni rantahistoria on karkea hypoteesi, jota pitää käyttää asuinpaikkojen ajoituksessa suunta-antavana. Pielisen jääkauden jälkeinen rantahistoria on vielä selvittämättä. Erityisesti Katiskosken havaitsemat tulvan merkit kivikaudella, mahdolliset tilapäiset suuret vedentason muutokset, eivät käy ilmi esittämästäni hypoteettisesta rantahistoriasta. Etäisyysdiagrammiin on merkitty asuinpaikat punaisella neliöllä.
Pielisen rantahistorian hahmotelman mukaan erityisen mielenkiintoisia ovat paikat 63 Hupelinkangas 1, 64 Hupelinkangas 2 ja 65 Sammalniemi Vuonislahdella. Korkeussijaintinsa perusteella nämä paikat sijoittuvat J3 rantavaiheen tasolle eli ne ajoittuisivat hieman tämän rannan ajoitusta 8700 eKr. nuoremmiksi, mutta niiden täytyisi olla P1 rantavaihetta (8500 eKr) vanhempia. Tämän karkean arvion perusteella paikat olisivat Pohjois-Karjalan ja kenties koko Sisä-Suomen vanhimpia asuinpaikkoja. Hieman nuorempia, mutta kuitenkin vielä ns. preboreaaliselle ilmastokaudelle (ennen 8000 eKr) ajoittuvia asuinpaikkoja olisivat 3 Tervola ja 28 Piitilänkangas Kylänlahdessa, 12 Sertti Varpasessa ja 60 Selkäranta Vuonislahden eteläpuolella. Paikkoja pitäisi tutkia, niin että niistä saataisiin luotettava radiohiiliajoitus.
Vanhimman asutuksen "avaimet" olisivat mielestäni kuitenkin löydettävissä Viekijoen ympäristön hiekkakankailta (130-135 m korkeusväliltä), jossa rannansiirtyminen on ollut jo varsin voimakasta ja siten eri ikäiset muinaisrannat ovat selvästi erillään. Alueen maasto on arkeologin kannalta helppoa ja kivikautisen ihmisen kannalta erinomaista asuinpaikkamaastoa. Alue kannattaisi tutkia pikimmiten, niin kauan kun maasto on vielä ehjää ja kajoamatonta.
Aiemmissa tutkimuksissa on löydetty merkkejä kivikautisista asuinpaikoista Pielisen rantahietikoilta, nykyisen rannan tuntumasta. Tälläisiä paikkoja ovat 15 Jokela, 16 Lahtela, 18 Puistola ja 30 Tervalahti Vuonislahdella, sekä 23 Joensuunniemi Viensuussa. Nykytietämyksen mukaan ei Pielinen ole ollut missään vaiheessa näillä paikoilla nykyisen tasonsa tuntumassa, ennen ajan laskun alkua. Tosin eteläosassa Pielistä on jo kivikauden lopun ranta lähellä nykyisen rannan tasoa. Periaatteessa ei nykyisen rannan tasolta tai sen alapuolelta pitäisi asuinpaikkoja löytyä Lieksan alueelta. Joensuunniemessä on hiekkarannalta löydetty Luukonsaarenkeramiikan saviastian pala. Tämä keramiikkatyypi ajoittuu vanhemmalle metallikaudelle n. 1500 eKr.-500 jKr. Tämän vihjeen perusteella nykyisen rannan tumntumassa olevat paikat ajoittuisivat ajanlaskun alun tietämille. Onko vesi siis ollut nykyisellä tasolla tai alempana pronssikaudella tai rautakauden alussa? Tämä ei käsittääkseni ole mahdollista. Jos vedentaso olisi varhaismetallikaudella Joensuunniemessä ollut nykyisellä tasolla n. 93.6 m mpy, olisi tällöin Uimaharjun uoma ollut lähes kuivilla (vesi 92-90 m korkeudella) ja se ei ole mahdollista.
Inventoinnin aikana kävin tarkoin läpi lähes kaikki alueen avoimet rantahietikot. Vesi oli tutkimusaikana alhaisella tasolla ja hietikot leveälti paljaana. En havainnut missään minkäänlaista merkkiä esihistoriasta, edes paikoilla joista aiemmin on jotain löydetty. Moni nykyinen hiekkaranta vaikutti "tehdyltä", niistä oli raivattu kivet pois isoiksi aumoiksi rannan laidoille. Pielisen vuotuinen vedenvaihtelu on säännöstelyn johdosta suuri. Monin paikoin vesi ja jää kuluttaa pehmeää hiekkarannan törmää. Vesi "syö" hiekkarantaa, kuten eräs mökkiläinen asian ilmaisi. Käsittääkseni on mahdollista, että nämä rantahietikoilta tehdyt löydöt ovat peräisin veden sortaman rantatörmän päältä, joka on monin paikoin voinut olla useita metrejä nykyistä keskivedenpintaa korkeammalla. Tämä rannan kuluminen ja "syöminen" saattaa olla myös syynä siihen, miksi nykyisen rantatörmän päältä - vaikka se olisi ollut ylempänäkin ja siten muinaisrantatason yläpuolella - löytyi kovin vähän merkkejä muinaisuudesta, vaikka nämä paikat olivat usein maastoltaan varsin "potentiaalisia". Ainoastaan kapeista lahdista tai muuten suojaisista paikoista löytyi nykyrannan tuntumasta merkkejä esihistoriasta. Näillä paikoin eivät rantavoimat ole jaksaneet törmää sortaa.
Pielisen selän puoleiset nykyiset ja muinaisrannat, samoin saarten rannat, missä maaperä on moreeni, ovat lähes järjestään huuhtoutuneita. Hieno mineraalimaa-aines on peseytynyt pois pintamaasta ja jäljellä on kivikko. Tälläinen maasto ei ole soveliasta pyyntikulttuurin asutukselle. Sen sijaan muinaiset moreenipohjaiset itärannat, jotka eivät ole olleet suurten selkien äärellä, vaan ne ovat auenneet mataliin ja kapeisiin lahtiin tai ovat olleet suojaisten salmien äärellä, ovat maaperältään hiekkaisempia ja vähäkivisempiä. Onpa mantereen puoleisilla rinteillä hiekkaisia rantakerrostumiakin muinaisrantatasoilla. Tämä selittää osaltaan, miksi Pielisen nykyisen rannan liepeiltä löytyi suhteellisen vähän asuinpaikkoja. Suuri osa asuinpaikoista on sijainnut matalilla (muinaisten saarten ja niemien) itärannoilla ja suojaisissa matalissa lahdissa, jotka nyt ovat kuivilla ja kaukana nykyrannasta. Hiekkamuodostumilla tilanne on toinen. Huuhtomisen jälkeenkin paikalla on vain hiekkaa. Nykyisissä moreenimaperäisissä selkäsaarissa, joissa käytiin on tilanne jokaisen rannan suunnassa sama: asumiskelvotonta romelikkoa.
Seuraavissa saarissa käytiin havaintoja tekemässä:
Turakka, Ahvensaaret, Iso Ristisaari, Pieni Ristisaari, Kutkutsaari, Liklamo, Kokkosaari, Kinahmonsaari, Kelvänsaaren itäosa.
Espoossa 24.9.2001
Timo Jussila
Mikroliitti Oy
Osoite: Kotitontuntie 17 F,
02200 Espoo
Puhelin: 09-4208852, 049-530057
Fax: 09-4208967
Email: Mikroliitti@dlc.fi
Internet: http://www.mikroliitti.fi
Hyvärinen
Hannu 1966: Studies on the late-quartenary history of Pielis-Karelia, eastern
Finland. Soc. Sci. Fenn. Comm. Biol. 29:4.
Jussila T, 1999: Saimaan kalliomaalausten ajoitus rannansiirtymiskronologian perusteella. Kivikäs & Jussila & Kupiainen: Saimaan ja Päijänteen alueen kalliomaalausten sijainti ja syntyaika. Kalliomaalausraportteja 1/1999. Kopijyvä kustannus, Jyväskylä.
Jussila, T. 2000. Pioneerit Keski-Suomessa ja Savossa. Rannansiirtymisajoitusmenetelmien perusteita ja vertailua. Suomen arkeologinen seura. Muinaistutkija 2/2000:13-28.
Katiskoski Kaarlo 1998: Lisiä Pielisen alueen esihistoriaan.
kaivaustutkimuksia Lieksassa 1991-1993. Kentältä poimittua 3. Museovirasto.
Miettinen Arto 1996: Pielisen jääjärven kehityshistoria. Terra 1996 vol. 108 N:o 1.
Saarnisto M, 1970: The late Weichselian and Flandrian History of the Saimaa Lake Complex. Comm. Phys.-Math. Vol 37.
Lieksan inventoinnin etusivulle