Mikroliitti Oy
Kirjoitettu v. 2003. Edelleen pääosin kuranttia asiaa, historiallisen ajan muinaisjäännösten osalta osin vanhoja käsityksiä - suluissa nykyinen versio.Koska monille päättäjille ja veronmaksajille on ilmeisesti epäselvää, miksi muinaisjäännöksiä kannattaa inventoida, on asiaan syytä paneutua tarkemmin.
Kiinteät muinaisjäännökset, kuten esihistorialliset asuinpaikat, sisältävät ainoan ulottuvillamme olevan informaation esihistoriasta. Muita tietolähteitä muinaisuuteemme ei ole. Voidaan sanoa, että esihistoriamme osalta on "kansallisarkisto hajasijoitettu maastoon ympäri Suomea". Jotta maastossa oleva ainutkertainen tieto ei tutkimatta tuhoutuisi, ovat muinaisjäännökset automaattisesti muinaismuistolailla suojeltuja, heti kun ne todetaan. Muinaismuistojen suojelu ei ole mikään uusi asia. Ensimmäinen muinaismuistojen suojelua koskeva laki annettiin jo v. 1666. Nykyinen v. 1963 annettu muinaismuistolaki pohjautuu v. 1883 hyväksyttyyn asetukseen.
Muinaisjäännöksiä tuhoutuu jatkuvasti erilaisen maankäytön yhteydessä. Valta-osa tuhoutumisista on tahattomia. Maallikko ei useinkaan voi havaita niitä vähäisiä jälkiä maaperästä, jotka kertovat esihistoriallisen ihmisen elämästä ja toiminnasta. Silti vuosittain tulee rakennushankkeitten yhteydessä tietoon useita uusia muinaisjäännöksiä. Muinaismuistolain mukaan "Jos maata kaivettaessa tai muuta työtä suoritettaessa tavataan kiinteä muinaisjäännös, jota aikaisemmin ei ole tunnettu, on työ heti keskeytettävä...". Inventoinnin yhtenä tarkoituksena on välttää tämän kaltaisten tilanteiden syntyminen.
Laajojen kaavoitus- ja rakennushankkeitten yhteydessä on syytä selvittää alueen muinaisjäännökset hyvissä ajoin. Tällöin vältytään rakennuttajan tai kaavoittajan kannalta ikäviltä ja kustannuksia lisääviltä yllätyksiltä. Varsinkin järvien rantakaava-alueet sijaitsevat usein potentiaalisilla muinaisjäännösalueilla. Ei riitä, että muinaisjäännöstiedot kysytään Museovirastosta, vaan pitää myös huomioda tutkimustilanne: onko alueella suoritettu nykyaikaisin menetelmin ja riittävin resurssein muinaisjäännösten inventointi kokeneen arkeologin voimin?
Varsin yleinen ja valitettava harhaluulo on, että muinaisjäännökset voidaan todeta alueen luontoselvityksen yhteydessä. Yleisimmästä muinaisjäännöstyypistämme, esihistoriallisesta asuinpaikasta, ei yleensä ole jäänyt jäljelle mitään maan päälle näkyviä merkkejä (ks. valokuvia Pielaveden muinaisjäännöksistä). Maallikot - muut kuin koulutetut arkeologit - eivät voi havaita useimpia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Jo aiemmin tunnetun asuinpaikan paikantaminen maastossa saattaa tuottaa kokeneellekin arkeologille runsaasti työtä ja päänvaivaa. Tuntemattomien, varsinkin informaatio- ja suojeluarvoltaan parhaitten ehjien asuinpaikkojen löytäminen vaatii arkeologilta pitkäaikaisen kokemuksen ja hyvän valmistelutyön. Ei voida sanoa muinaisjäännöksiä otetun kaavassa huomioon, ellei kokenut ja inventointiin erikoistunut arkeologi ole kaavoitettavalta alueelta etsinyt uusia muinaisjäännöksiä.
Jos kaavoittaja ottaa (laillisen) riskin, eikä tutkituta kokeneella arkeologilla kaavoittamansa alueen muinaisjäännöstilannetta, on mahdollista, että muinaisjäännösalueelle osoitetaan muinaisjäännöstä - informaatiota - tuhoavaa toimintaa. Tällöin mahdollisuudet ovat seuraavat:
On selvää, että "pienimmän riesan tie" kaavoittajan ja maankäyttäjän kannalta on muinaisjäännösten inventointi eli paikantaminen etukäteen. Usein tämä on pitkällä tähtäyksellä halvempi ratkaisu, kuin inventoimatta jättäminen. Muinaisjäännösten tuhoutumisriski on tällöin pieni. On tehty mitä tehtävissä on muinaisjäännösten suojaamiseksi.
Muinaisjäännösten tutkimus- ja inventointikustannukset voidaan pitää kurissa kilpailuttamalla työt. Museovirasto viranomaisena valvoo arkeologisia töitä ja sitä, että työt suoritetaan vaadittavalla asiantuntemuksella. Kilpailuttaminen on turvallista ja varoja säästävää.
Ennen maastoon menoa selvitetään alueen jo tunnetut muinaisjäännökset ja esineiden löytöpaikat. Aikojen kuluessa museoon tulleiden ns. irtolöytöjen löytöpaikkojen paikallistaminen on usein varsin hankalaa. Nämä on voitu useimmiten paikallistaa vain summittaisesti, kylän tai tilan tarkkuudella. Tälläkin epätarkkuudella irtolöydöt kertovat millä alueilla on ollut esihistoriallista ihmisaktiviteettia, missä suurella todennäköisyydellä on myös muinaisia asuinpaikkoja. Pielaveden osalta tämä paikantamistyö oli tehty jo aiemmin Kuopion kulttuurihistoriallisen museon toimesta. Irtolöydöt ovat yleensä tulleet esiin maanviljelyn yhteydessä. Alueilla missä maanviljely on ollut vähäistä, eivät potentiaaliset muinaisjäännösalueet tule esiin irtolöytöjen paikantamisen avulla.
On mahdotonta inventoida laaja-alue sataprosenttisesti. Tutkittava alue on rajattava resurssien mukaan useiksi erillisiksi maastossa tutkittaviksi osa-alueiksi. Tämä tehdään kartta-analyysin avulla, jossa otetaan huomioon aiemmat muinaisjäännöskohteet ja löytöpaikat, alueen kvartäärigeologia (kuten maaperä ja vesistöhistoria), topografia, sekä muinaisen ihmisen liikkumiseen ja elämään vaikuttaneet tekijät. Tätä suunnitelmaa, tutkittavia osa-alueita, muokataan koko inventoinnin ajan sen mukaan, mitä maastotyössä tulee ilmi ja mitä luonnossa havaitaan.
Nykyisin (v. 2003) on yhä enemmän kiinnitetty huomiota myös ns. historiallisen ajan muinaisjäännöksiiin. Tälläisiä ovat erilaiset sotavarustukset, "arkeologisoituneet" eli autioituneet kylänpaikat, vanhat talonpaikat, myllynpaikat, kaivokset, eräsijat jne. Näitä pyritään paikantamaan ensisijaisesti vanhojen karttojen ja osin myös paikannimistön perusteella: 1600 luvun maakirjakartat, isojakokartat, Kuninkaan kartasto. Paikallishistorioista saadaan usein hyödyllistä tietoa. Maastossa pyritään paikantamaan ja tarkastamaan myös näitä kohteita - ja saamaan selville niiden suojeluarvo. Laajojen alueiden karttamateriaalin läpikäynti ja tutkiminen on usein aikaavievää ja kallista - kohtuutonta kaavoittajan kustannettavaksi. Kartta-aineiston tutkimisessa tyydytään joskus vain pistokokeisiin ja historiallisten kohteiden pelkkään maastohavainnointiin muun inventoinnin ohessa - tilanteen mukaan. (Lisäys v. 2009: Kaikissa inventoinneissa käydään läpi alueen isojakokartat ja tarvittaessa ne asemoidaan kkj-koordinaatistoon. Menetelmät vanhojen karttojen tutkimisessa ja projisoinnissa ovat kehittyneet huomattavasti. Niiden tutkiminen käy nyt sujuvasti. Tänään ei vanhojen karttojen läpikäyntiä pidetä kustannuksiltaan kohtuuttomana - se työ on nyt rutiinia. Menetelmänkehitys edelleen nopeuttaa työtä ja tekee sen edullisemmaksi. Paljon vanhaa karttamateriaalia on nykyisin myös netissä)
Rantakaava alueiden inventoinnissa on pidettävä tiukasti mielessä työn ensisijainen tarkoitus: saada tietoon kaavan vaikutusalueella olevat tuntemattomat muinaisjäännökset. Tällöin tutkittavat maastonkohdat rajataan aivan nykyisen rannan tuntumaan. Rantarakentamiseen liittyvä mökkiteiden ja sähkölinjojen yms. rakentaminen oli otettava työssä huomioon, joten myös rannan ja läheisimmän tieuran väliset tienteolle ym. suotuisat maastonkohdat on syytä ottaa tutkimuksen piiriin, sikäli kuin ne olivat "potentiaalisilla muinaisjäännösalueilla".
Koska kaikkia muinaisjäännöksiä ei voi suurinkaan kustannuksin löytää, on syytä keskittyä paikantamaan mahdollisimman edustavia ja informaatioarvoltaan hyviä muinaisjäännöksiä. Tällöin päähuomio on keskitettävä rakentamattomiin ja muokkaamattomiin maastonkohtiin, jotta löydettäisiin ja saatettaisiin suojelun piiriin ehjiä ja informaatioarvoltaan parhaita mahdollisia muinaisjäännöksiä. Tämän perusteella peltojen tutkiminen jätettiin mm. Pielavesi-järven ranta-kaava-alueen inventoinnissa vähäiseksi, vaikka useimmiten vanhat irtolöydöt osoittavatkin peltoalueille. Peltojen läpikäynti on myös käytännössä hankalaa kasvukauden aikana.
Maastossa inventoija kulkee valitulla alueella lapion kanssa, ja tekee pieniä koekuoppia "sopiville paikoille". Kun koekuopassa havaitaan merkkejä muinaisjäännöksestä (löytöjä, likamaata tms.) pyritään kerämään "riittävästi" konkreettisia todisteita eli löytöjä. Usein tämä edellyttää usean koekuopan tekemistä ensimmäisen koekuopan liepeille. Kuopat peitetään huolellisesti. Arkeologi ei jätä pysyviä jälkiä maastoon. Keskeisin inventoijan taito on osua "sopivaan" maastonkohtaan. Loppu on onnesta ja kuopittajan sinnikkyydestä kiinni.
Inventointityössä muinaisjäännöksen laajuutta pyritään arvioimaan maaston perusteella ja joskus myös koekuoppia tekemällä. Inventointiraportissa esitetty muinaisjäännöksen laajuus on usein karkeahko arvio, ei fakta. Inventoinnin tarkoituksena ei voi olla muinaisjäännöksen rajojen määrittäminen edes karkeasti, vaan ainoastaan muinaisjäännöksen paikallistaminen ja laajuuden arviointi pinnallisten havaintojen perusteella. Muinaisjäännöksen rajojen määrittäminen on erillinen työ, joka tehdään vasta tarvittaessa systemaattisin menetelmin (koekuopitus, fosforikartoitus, koekaivaus jne.). On muistettava inventoinnin ensisijainen tarkoitus ja tavoitteiden tärkeysjärjestys! Kaikki aika, mikä käytetään yhden kohteen tutkimiseen, dokumentointiin ja raportointiin on pois muilta, vielä löytymättömiltä kohteilta. Puutteellisestikin dokumentoitu mutta paikallistettu muinaisjäännös on suojelun piirissä ja sitä voidaan dokumentoida tarkemmin myöhemmin. Paikantamaton muinaisjäännös on täysin suojaton, eikä sitä voida dokumentoida mitenkään.
Seuraavat epäviralliset näkemykset muinaisjäännösten suojelun käytännön vaikutuksista perustuvat kirjoittajan tietoon ja kokemuksiin. Suojeluun liittyvät päätökset tekee tapauskohtaisesti Museovirasto (ja Ympäristökeskukset).
Pellosta tai puutarhasta todettu muinaisjäännös ei estä viljelyn ja siihen kuuluvan maanmuokkauksen jatkumista. Muinaisjäännös ei myöskään estä metsätaloutta, kunhan maata ei rikota. Maan kaivaminen ja peittäminen on muinaisjäännöksen kohdalla kielletty, ja siten muinaisjäännös estää mm. rakentamisen ja tienteon.
Muinaisjäännöksen rauhoitus ei välttämättä ole ikuinen. Rauhoitus voidaan purkaa kun muinaisjäännös on tutkittu. Muinaismuistolain mukaan ei muinaisjäännöksestä saa olla maanomistajalle kohtuutonta haittaa. Käytännössä tämä yleensä tarkoittaa sitä, että yksityisen ihmisen tai pienehkön yhteisön kyseessä ollessa muinaisjäännös voidaan tarvittaessa tutkia valtion varoin, minkä jälkeen rauhoitus voidaan purkaa osin tai kokonaan.
Muinaisjäännösten suojelu eroaa esimerkiksi luonnonsuojelusta siten, että suojeltava alue ei ole harkinnan varainen tai etukäteen sovittavissa. Suojelualueen sijainnin ja laajuuden ovat määränneet esi-isämme asuttaessaan paikkaa tai haudatessaan vainajiaan. On korostettava sitä, että muinaisjäännöksen suojelu on erityisesti suojelua tutkimuksia varten. Merkittävimpiä kohteita pyritään säilyttämään kajoamattomina jälkipolville.
Esihistorialliset asuinpaikat ovat yleensä suhteellisen pienialaisia, tyypillisesti n. 50-100 m pituisia rannan suuntaisia n. 20-50 m leveitä maakaistaleita. Joskus asuinpaikat saattavat olla "ryppäinä" kilometrinkin mittaisella muinaisella rantakaistalla. Pienempialaiset asuinpaikat harvoin aiheuttavat harmia maanomistajille, koska esim. rakennuksen paikka voidaan usein helposti asettaa muinaisjäännösalueen ulkopuolelle (edellyttäen että muinaisjäännöksen sijainti on tiedossa). Laajemmilla kivikautisilla asuinpaikka-alueilla saattaa rakentaminen olla hankalaa. Tällöin tarvitaan tarkempi muinaisjäännöksen kartoitus, sen rajojen tarkaksi määrittämiseksi.
Suurin haitta muinaisjäännöksestä maanomistajalle on yleensä se, että muinaisjäännösalueen maankäytön "luparuljanssissa" on mukana muiden viranomaisten lisäksi vielä Museovirasto. Jos rakennushanketta ei voi siirtää muinaisjäännösalueen ulkopuolelle ja hankkeen peruuntumisesta koituu maanomistajalle kohtuuton haitta (kuten esim. mökkitontin omistajalle), niin tällöin muinaisjäännös yleensä tutkitaan rakennettavan alueen osalta. Kaivaustutkimus kestää, alueen laajuudesta riippuen, yleensä 1/2 - 3 kuukautta ja se voidaan luonnollisesti tehdä ainoastaan sulan maan aikana. Kaivaukseen ei voida ryhtyä "lennosta", varsinkaan jos se tehdään valtion varoin, vaan sen suunnitteluun ja rahoituksen järjestämiseen menee oma aikansa. Muinaisjäännöksestä ei siis ole liiemmin harmia, kun sen sijainti tiedetään jo mahdollista rakennushanketta suunniteltaessa. Korostan vielä, että päätökset muinaisjäännöksen tutkimuksista, suojelusta ja sen purkamisesta tekevät Museovirasto ja Ympäristökeskus tapauskohtaisesti. Museovirasto, samoin kuin alueen maakuntamuseo, neuvoo ja opastaa maanomistajaa kaikissa muinaisjäännöksiin liittyvissä kysymyksissä.
Muinaisjäännösten hyödyntäminen matkailullisesti nähtävyytenä ei ole aivan mutkatonta. Useimmat maamme muinaisjäännökset, varsinkin asuinpaikat, eivät juuri erotu maastosta, ja niiden nähtävyysarvo yksinään ja sellaisenaan on kyseenalainen.
Lapinrauniot, eli kiviröykkiöhaudat voivat parhaimmillaan olla varsin näyttäviä ja ne voivat soveltua sellaisenaan nähtävyydeksi, samoin muinaislinnat ja kalliomaalaukset. Rantasalmen, Juvan, Puumalan, Sulkavan ja Anttolan kunnat ovat yhteistoiminnassa merkanneet kymmeniä erityyppisiä muinaisjäännöksiä opastauluin (perusteellisen muinaisjäännösinventoinnin jälkeen). Merkityistä kohteista on tehty esite ja opaskartta. Paikallisia ihmisiä, mm eräoppaita, on koulutettu muinaisjäännösoppaiksi. Suuri osa näistä merkityistä kohteista on esihistoriallisia asuinpaikkoja. Hyvin säilynyt koskematon asuinpaikka, joka on myös ympäristöltään ehjä, voi antaa edustavan kuvan esihistoriallisen ihmisen elinpiiristä. Asiaa voidaan selventää ja tarkentaa hyvälllä opastaululla. Lähellä olevat kohteet voivat muodostaa kokonaisuuden, muinaisjäännöspolun tai reitin, jossa valotetaan opastaulujen kuvin ja tekstein eri asioita muinaisesta ihmisestä. Näin on tehty mm. Puumalan Pistohiekalla, Sulkavan Vilkaharjulla, Rantasalmen Ritokankaalla ja Juvan Hirvensalossa (lisätietoja n;äiden ns. RaJuPuSu-kuntien muinaisjäännösten merkinnästä saa mm. Sulkavan kunnan elinkeinoasiamieheltä Laila Kalpio-Mikkoselta, sekä ao. kuntien matkailuinfoista).
Luontopolkujen ja muiden matkailukohteiden liepeillä olevat muinaisjäännökset antavat helposti lisäarvoa, kun ne merkitään näyttävällä opastaululla.
Muinaisjäännöksillä on, ehkä matkailua suurempaa, merkitystä paikallisten asukkaiden identiteetin ja kotiseutuarvostuksen kohottajana ja ylläpitäjänä. Muinaisjäännökset ovat oivia kotiseuturetkeilyn ja koululuokkien eksursiokohteita.
Esihistoriallista asuinpaikkaa voidaan hyödyntää tutkimalla sitä. Kunta, kotiseutuyhdistys tms. voi kustantaa kaivauksen. Kaivauksella voidaan työllistää esimerkiksi kunnan nuoria mielekkäällä ja mielenkiintoisella työllä. Tutkimus voidaan suunnitella siten, että se tuottaa kunnalle positiivista julkisuutta tiedotusvälineissä. Loma-aikana kaivaus toimii hyvänä ja kiinnostavana nähtävyytenä. Kaivaustutkimuksella saadaan muinaisjäännöksestä lisätietoja ja löytöjä, joista voi sitten "jalostaa" nähtävyydeksi rekonstruktioita, opastauluja ja näyttelyitä. Tämän kaltainen kaivaus suoritettiin onnistuneesti viime kesänä (1997) Savitaipaleella.